lsalle.
"Vaan onhan se linnan lukkari?"
"No mitae pahaa siinae on. Tolonen kaey noille raukoille lohdutusta
tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiae. Haen sen tekee
rakkaudesta langenneita laehimmaeisiaeaen kohtaan. Kun Jumala on antanut
haenelle kauniin aeaenen, niin tahtoo haen kaeyttaeae taetae Jumalan lahjaa
lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliae.
Siinae haen tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan
rakennuksessa kiittaeae Tolosta."
Elsa kuunteli haemillaeaen. Taemae oli niin kovin outua, ettae haen ei
ymmaertaenyt, ennen kuin itse kyselemaellae kyseli kaikista kertomuksista,
joita tytoet olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan
tahtonut kuulla, mitae aeiti haenestae kertoi. Ja aeiti tiesikin haenen
hyvyydestaeaen kertoa paljon, miten haen oli auttanut ja aina auttoi
koeyhiae, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipaepalan kaedestaeaen
kerjaelaeiselle.
"Kun kaikki olisivat niin hyviae ihmisiae kuin Tolonen", sanoi aeiti.
Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Haen ei enaeae
muista niin vaelittaenytkaeaen.
Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Paerevasu oli
kainalossa.
Jos ei se nyt katsokaan taenne...
Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensae maahan.
Jos se on suuttunut, kun haen ei eilen sille vastannut...
Samassa kaeaensi paeaensae, nauroi ja nyoekkaesi.
Elsa niiasi syvaeaen. Haenestae tuntui somalle, poskia poltteli.
"Aeiti, aeiti, Mikko meni ja nauroi ja nyoekytti minulle paeaetaeaen", sanoi
Elsa kaesiaeaen taputellen.
"Mitaes sinae?"
"Voi minae en tainnut tehdae mitaeaen!"
"Sinun olisi pitaenyt vastata tervehdykseen."
"Niiasinko minae, en minae tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna
minae niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minae en...?"
"Ei suinkaan se ole suuttunut."
Paraita ihmisiae Elsasta oli ollut taehaen asti rovasti, haenen kumminsa,
Montinin rouva, jota aeiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilaen emaentae ja
Nikkilae. Nyt tuli lisaeksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitae haen
nyt ajatteli koko paeivaen.
Kenellaekaeaen ei ollut haenen mielestaeaen niin lysti kuin Mikolla. Mikolla
oli haenen mielestaeaen sen taehden lysti siellae metsaessae, ettae se naeki
siellae pikkulintujen pesiae, oravia ja kaikkia elaeimiae ja ne varmaan
olivat niin kesyjae Mikolle, ettae ihan luokse tulivat, linnut kaedelle,
oravat olkapaeille ja jaeniks
|