i aina vain
tuomitsevammalta.

Haen alkoi vihdoin pyyntoeae uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilae katsoi
haentae silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinaekoeinen
katselee vain taehystelijaen silmiin, juuri kuin niistae naekisi tuon, mitae
tuolla kaukaisessa, haenelle naekymaettoemaessae etaeisyydessae on naehtaevaenae.

Lapset kun olivat menneet, jaei Nikkilae mietteisiinsae, vaan ei niin
yrmynae. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin laempoeistae olisi kaeaeriytynyt
haenen kylmaen mielensae ympaeri, vaan Elsan mentyae se aina vaehitellen oli
jaeaehtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmaeaen kuoreen sulanut
reikae, niinkuin kevaeaellae jaeaehaen auringon paistaessa, ja siitae laemmintae
alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emaentae laehti leipaepala kourassa navettaa.

"Oma kultani, oma aemmaeni", puheli haen, kun sidottiin peitettae Helunan
selkaeaen. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, ettae Nikkilaen
emaentaeae nauratti ja tuntui sydaenalassa hyvaelle.

Kartanolla yritti lehmae teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmaen ajan
paeaestae lehmae irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jaeaetyi varmaan koko
hyvaemieli, sillae lehmae asettui vakaiseksi ja ammoa roenkaesi vain ja
katsoi emaentaeae ikaeaenkuin ettae mitae varten minua taehaen tuotiin. Emaentae
antoi leipaepalan suuhun.

"Mene nyt, Heluna kultani, oma aemmaeni", toimitti haen ja saattoi portin
suulle asti.

Tupaan mentyaeaen Nikkilaen kanssa ikkunasta katseli, kun lehmaeae ohi
kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysaehteli vastakynttae pitaemaeaen, ettae
talutuskoeysi pingollaan taerisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syoeksaehti se
vaehaen eteenpaein paeaetaeaen puistaen, vaan pysaehtyi taas, roenkaesi kovasti ja
asettui vastakynteen.

"Tuo minua ... tuo korea peite", nauraen Nikkilaen emaentae. "Kyllae
Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se
myoedyksi juuri Montinille."

"Sinne se nyt meni", sanoi emaentae ja laskeutui tyoehoensae. Tuntui oudolle
ja vaehaen pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli.
Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...

Nikkilae katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen
pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei
olisi ketaeaen kulkenutkaan.

Nikkilae siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet
hiillokselle, jonka harjalla kau