men Mari sanoi:

"Voi, voi!"

Tytoet katselivat joka taholta. Salin seiniae naekyi, ne olivat kuin
ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli
seinillae. Katossa riippui lasikruunu, jonka saermaeiset lasit kimaltelivat
kauniisti. Ihmisiae liikkui edestakaisin ja olivat iloisen naekoeisiae. Ne
keraeytyivaet saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttoejae ja poikia.

Tytoet kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin naehdaekseen ja siitaepae
naekikin hyvaesti.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinaellae, aukesi ja sisaeaen astui--niin,
mikae lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytoet salissa tervehtivaet vastaan
niiaten. Se oli varmaan joulupukki, paeaettivaet tytoet kinoksella.
Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystoe kuin mies. Hyvin kummallinen
se vain oli. Se seisoi vaehaen aikaa yhdessae kohti, ettei kuin vaehaen paeae
liikkui ja kaeaenteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytoet salissa
raepyttaeae kaesiaeaen ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytoet kinoksella myoes nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta
kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selaestaeaen pyoeraeytti pukki lattialla eteensae, siitae otti
jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi.
Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi.
Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen,
milloin joku lapsi kaevi tarjotun hakemassa.

Tytoet kinoksella kaula pitkaellae katselivat silmiaeaen raepaeyttaemaettae ja
henkeaeaen pidaettaeen.

"Vimparin Aappo!"

Aivan kuin yhdestae suusta huudahtivat sen tytoet, ja lapset kelkassa
samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan
vieressae, alkoivat silmaeillae ympaerilleen ja kun eivaet mitaeaen Aapon
naekoeistae naehneet, niin suu auki toellistelivaet tyttoejae. Hetken peraestae
muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli aeaenessae, johon
yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkaeaen
puheet eivaet nyt auttaneet, lapset eivaet ottaneet kuuleviin
korviinsakaan ja tuskinpa lienevaet kuulleet omaa aeaentaeaenkaeaen, yhteisaeaeni
oli niin vahva.

Liisan taeytyi ottaa kelkan jutkosta ja laehteae vetaeae kituuttamaan,
juosten aluksi lasten tyynnyttaemiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa
kanssa reppasivat jaeljessae. Sillae tavoin hynttyytettyaeaen jonkun matkaa
tyyntyivaetkin lapset, ettei kuin silloin taelloein kuului joku
nikonsekainen nyyhkytys