jostakin ryysylaejaestae.

Tytoet saivat nyt aikaa puhella keskenaeaen. Aaposta oli puhe.

Miten haen oli kaunis niin sievaessae puvussa... Mahtoi haenellae olla hauska
...

Ja saunassa kertoivat tytoet vanhemmille ettae he olivat naehneet Aapon
Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipaepala kaeteen, eivaet olleet
tietaevinaeaenkaeaen enaeae, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

"Ja Aappo kumarsi niin sievaesti", selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari
sanoi:

"Voi, voi".

"Aapolla oli musta takki."

"Hyvin, hyvin sievae."

"Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi."

"Niin, niinkuin herraspojilla."

"Niin, voi, voi."

Ja selittivaet he kaikki mitae olivat kerenneet Aaposta huomata ja
minkaelaista oli siellae, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan,
vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Haen ainakin hymyili koko voimallaan tyttoejen kertoessa ja katsoi aina
vaehaen paeaestae vaimoaan sillae katseella, ettae: kuule aeiti, kuuletko aeiti!

Vimpari oli niin hyvillaeaen ettei saanut senkaeaen vertaa sanaa suustaan.
Haen oli aivan kykenemaetoen ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmaet
loistivat ja niissae paeilyi vedet. Salaa pyyhkaeisi haen muutaman kerran
poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitae pyrki tulemaan toisia ja
haenellae oli muutenkin niin vaikea olo, ettae haen pistaeytyi ulos
tynnyttelemaeaen.

Vimpari ei ollut saanut mitaeaen avuilla kaeydessaeaen, ei kerrassaan mitaeaen.
Taloihin sisaelle ei ilennyt mennae, eikae olisi paeaessytkaeaen, sillae joka
talossa oli keittioen oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei haen
ilennyt ryoestaeae eikae toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli haen
kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvaeae ei
ollut ja pitkaet Jumalan juhlapaeivaet edessae. Lapset itkivaet naelkaeaensae,
sen paremminkin olisi kestaenyt, vaan heidaen pyytaevaet katseensa, niitae ei
voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo
raukka, joka oli odottanut ja toivonut...

Herra Jumala ... Auta, hyvae Jumala... Sinaehaen annat rikkaillekin, muista
koeyhaeae kurjaa...

Mutta siitaekaeaen ei ollut toivoa, vaan naeitae lauseita kertasi haen
seisoessaan portailla nojaten Nikkilaen tuvan seinaeaen, uskaltamatta
laehteae sisaelle saunaan.

... auta ... auta ... auta.

Haenen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella
aivan kuin etsien kiiltaevaeae hopearahaa.