rttaa ulkotoimiaan ja sisaeaen tullessaan kaesiaeaen hieroen
ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

"Kiittaeae kun saa olla sisaellae laempimaessae", ja lisaesivaet puita uuniin tai
jouduttautuivat peltejae kiinni saamaan.

Nikkilae istui, vanhat turkkirehjut yllaeaen ja suuret huopasaappaat
jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan aeaeressae ja katseli ulos.

Paljoa ei naekynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessae ja sen harjan yli
harmaja taivas. Vaan niinkaeaen paljoa haen ei ollut moneen herran vuoteen
naehnyt, kun ei ollut saenkyaeaen etemmaeksi liikkumaan paeaessyt.

Vimparin vaimo oli haentae hieronut, joka paeivae nyhjystellyt siitae saakka,
kun olivat Nikkilaen saunaan muuttaneet.

"Ei teistae aivan tervettae saa", oli vaimo sanonut, "vaan siksi teistae
mies tulee, ettei tarvitse teidaen tuossa saengyssae kyhjoettaeae ikaenne
aikanne, kun minae teitae hieroa kyhnystelen".

"Ei tule tuohesta takkia", oli Nikkilae vastustellut. "On koeteltu jos
jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo aeiti alussa minua
hoiteli, syoetti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedae mitae
kaikkea, voitelutti yhdeksaenmiehenvoimalla, saeaesken ihralla, kuppautti
ja toppautti. Eipae ole auttanut."

"Ei ne auta ihmisten keinot", sanoi Nikkilaen emaentae tuomiten syntiseksi
nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei haen luota Vimparinkaan vaimon
keinoon. "Terveys on Jumalan lahja, haen sen voi ottaa ja antaa."

"Niinpae niin, vaan tuleehan sitae ihmisen itsensaekin koettaa", arveli
vaimo. "Eikaehaen tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minae
siitae uskon apua olevan ja niin mielellaeni tahtoisin puolestani jotenkin
palkita hyvyyttaenne, niin antakaa minun ne tehdae."

Sen enempaeae kyselemaettae meni haen Nikkilaen luo ja alkoi toimensa tuumien:

"Naein vain nyhjyttelen, ja jos siitae apua alkaa utautua, niin joka paeivae
sitae teen hyvaestae sydaemestaeni ja jos niin tahdotte niin saunan
hyyryksi."

Ja naeinae paeivinae oli Nikkilae paeaessyt huoneeseen vaehin liikkumaan ja
istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elaemaelle kepeaempi, vaan ei mielen iloksi. Sillae mitae siitae
oli hyoetyae. Haen ei pystynyt tyoehoen kuitenkaan. Soei vain ja kulutti,
kulutti enemmaen nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa
kuin nyt. Haen oli ulompana nyt kuolemasta, jonka haen oli saengyssae
maatessaan toivonut viimeinkin nitistaevaen haenet, odottanut sitae joka
paeivae.

Somaa sekin oli, kun se usein te