ilaen katolta. Pian kiipesi sinne
muitakin lapsia ja Pietilaen emaentaekin.

"Nyt Toivo menee", sanoi emaentae ja lapset jaeljessae. "Hyvaesti, hyvaesti!!"

Tytoet huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

"Toivo menee", sanoi Elsakin Nikkilaen emaennaelle, joka juuri tuli ulos,
ja aeidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan kaeskien Elsaa alas
laskeutumaan ja sitten tuli sitae varten ulos rappusille.

"Siellae se Pietilaen timperikin taas menee", sanoi Nikkilaen emaentae.
"Tuolla naekyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on
saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhae sinne kiipeaeae", nauroi haen
ja hihitti.

"Kyllae tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin naekee valkoisen
pilkunkaan", sanoi Viion leski.

"Toivo menee, Toivo menee", kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttoejae
kapusi katolle.

"Siellae menee Pietilae ja Lassila ja Viljakainen", luettiin tuttavia, ja
lakkeja ja huiveja huiskui.

"Siellae se ehkae meidaenkin Janne seilaisi", sanoi Nikkilaen emaentae
itsekseen, mutta kuitenkin kovalla aeaenellae.

"Hurraa!" huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja
maassa olijatkin nostivat kaettaeaen ja hurrasivat.

"Hurraa!" huusi Nikkilaen emaentaekin, taeydessae toimessa, aivan kuin
Jannekin olisi siellae ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle,
ettae minaekin taessae muka, vaikka ei ole meiltae menevaeae.

Vaan niin siinae Viion leskikin seisoi kuin menevaeae saattaen. Mieleen oli
palannut ne ajat, jolloin Viio laehti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan
tuommoista. Haen meni kamariinsa ja ratkesi itkemaeaen. Ja kun Elsa tuli
sisaeaen, otti haen haenet syliinsae ja suuteli tulisesti.

Elsakin kaeaeri kaetensae aeidin kaulaan ja puristi lujasti. Isaestae vain
puheltiin koko se paeivae ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin
tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikae haen sitae nyt
kaivannutkaan.

9

Nyt se on kesae mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia.
Kaipauksella ja ylistyksellae puhelivat he kesaestae, nimitellen sitae
kauniiksi, herttaiseksi, kesaekullaksi ja muilla lempinimityksillae. Vaan
syksystae sanottiin: ruma, kolkko, synkkae.

Ja syksy syoentyi vain. Se laski harmaat pilvensae yhae alemmaksi, liehtoi
tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettae, vuoroin lunta. Puut pieksi
lehdettoemiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttae ja
kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan