lan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen.
Molemmat lapset pyyhkivaet kyyneleensae ja silmaet paloivat kirkkaina ja
kasvoilla tyytyvaeisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivaet
kaemmenellaeaen hellaevaroen kuin jotakin saerkyvaeae.

Nikkilae hymyillen katseli lapsia ja emaentae pahoitteli, kun ei ennen
huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut haenellae mielessae.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtae tolkummassa ja kovalla
aeaenellae, melkein huutaen luki haen:

"Ja anna meille meidaen syntimme anteeksi..."

"Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillae vielae mahda ollakaan",
ajatteli Nikkilae hymaehdellen. Vaan emaentae istui vakavana kaesi poskella
ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut
ilmoelaeissaeaen kuullut.

"Ja elae johdata meitae kiusaukseen..."

Nikkilae muisti mihin kiusaukseen he aesken olivat joutuneet nuo
runoilijat... Kunhan jokapaeivaeisen leivaen puutteessa raukat eivaet
joutuisi vielae...

"Armahda raukkoja!" tuli Nikkilaen mieleen itsestaeaen niinkuin harras
totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

"Mutta paeaestae meitae pahasta."

Nikkilae kuunteli ja katsoi Elsaa, kun haen lausui. Haen lausui
painokkaasti ja puhtaasti, aeaeni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen,
syvae vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan,
vaan oli kuin kaunis, sydaemellinen, noeyrae pyyntoe, jota ei voisi
kuulematta olla. Haen oli aina saeaelien ajatellut Elsaa. Kuta enemmaen haen
tutustui haeneen, sitae enemmaen haen mielistyi, mutta sitae suuremmaksi
kasvoi saeaelikin, joka surun voimalla haentae painoi ja sai haenet usein
Elsan laesnaeollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyae. Mutta nyt tuntui
kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi haenestae turvaa
muillekin.

"Sillae sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen", luki poika.

"Sillae sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen", kertasi emaentae hymysuin
ja nousi toimiinsa.

"Lueppas sinae, Elsa, kokonaan Isaemeitae", pyysi Nikkilae.

"Minkae taehden?" kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilaeae.

Nikkilae ujosteli tuota katsetta, haen luuli, ettae se voi naehdae haenen
mustaan mieleensae. Aivan haen odotti, ettae Elsa nytkin pudistaa haenelle
sormea niinkuin usein haenen yrmynae ollessaan ja sanoo:

"Voi voi Nikkilae, kun teillae on musta sydaen."

Elsan katse pysyi yhae kiinnitettynae haeneen ja se tuntu