emaentae hymysuin laehti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

"Kyllae Jumala avun laehettaeae, kun haeneen luottaa."

Porstuassa sattui joku haentae vastaan, ilmestyi aekkiae kuin loihdittu.
Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilaen
emaentae oikein tyrmistyi. Sitae olisikin luullut enkeliksi yht'aekkiae
sekin, joka oli hylaennyt uskonsa enkeleistae, vaikka se ei ollutkaan kuin
Viion Elsa. Yltaepaeaeltae lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu
heleaenvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien
vaelke taeydensi sitae puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin
usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

"Ettehaen ole vain emaentae Helunaa myoenyt!"

"Ihmislapsi, kun olet kaunis", sanoi Nikkilaen emaentae oikein toinnuttuaan
ja meni laehempaeae Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, ettae olihan se ainakin
Elsa eikae mikaeaen ylhaeaeltae laehettilaes, jonka tarkoituksia haen oli
kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elaemaen ennustajaksi,
koko elaemaen ajalle avun tuojaksi, Nikkilaen terveeksi tekijaeksi,
samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilaen kutsujaksi
rauhan majoille...

"Sanokaa, oletteko myoenyt?"

"Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni", vastasi emaentae ja vielaekin
puoleksi epaeillen riensi haen tupaan katsomaan, ettae onko Nikkilae vielae
elossa.

"Minae kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'aekkiae vastatusten
sattuessamme ihan ihko enkeliksi", selitti emaentae miehelleen.

"Sinae kun niitae ihmeitaesi ajattelet myoetaeaen, niin..."

"Mitae?"

"Ja kun silmaesikin alkavat pettaeae."

"Mikae muu paikka minussa sitten on pettaenyt?"

Nikkilae hymaehti, kaeaentyi poispaein vaimostaan ikaeaenkuin ikkunasta ulos
katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkaeisi silmaestae pyrkivaen
kyyneleen lausuen itsekseen:

"Aeiti raukka."

Elsa pyraehti siinae samassa tupaan. Haen koulusta tultuaan aina opetti
kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari taeaellae tuvasssa, kun
saunassa oli ahdas ja kun Nikkilaekin oli tahtonut, ettae lapset tuvassa
pitaeisivaet koulunsa, haenelle kun siitae oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa
senkin taehden, ettae kuulisi oikein siitae Helunasta.

Nikkilae katsoi Elsaa tarkemmalla silmaellae kuin ennen, vaimonsa kun oli
tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Haen oli ihaillut
Elsaa, haenen tapojansa varsinkin, vaan naekoeaensaekin. Mutta noin kauniiksi
haen ei ollut tosiaan haentae huom