aen
tekijoeitae. Taeaellae noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitaeisi maksaa
kyytirahoja koeyhille tyoemiehille, ettae paeaesisivaet Amerikkaan liiat pois
taeaeltae. Ja onhan sillae kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan
yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen
kansan, niin jaeisi vain rikkaat jaeljelle. Saisivat sitten koettaa
paraansa mukaan toimeen tulla, kyllae me siellae Amerikassa elettaeisiin.
Siellae on laeaeniae kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minaekin kun
siellae rystaeisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin
vaehaen, millae maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan,
niin ettae rytinae kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun tyoehoen tarttuisi,
niin jaelkeae siinae pitaeisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo
kykenisivaet toimeen, se tuo jaetkaen lapsi niin pian voimistuu, herrasvaeen
lapset pysyvaet honteloina elaemaen ikaensae."

"Mitaes se isae siinae tuumailee?" kysyi vaimo.

"Tuumailenpahan vain, ettae kun mekin taestae Amerikkaan olisi paeaesty, niin
ei sitae naein tallin nurkassa nyhjoetettaeisi, vaan talo olisi asuttavana."

"Mistaepae ne meille sieltae talot?"

"Meillekoe? Mistaekoe? Sieltae meille kuin muillekin. Onpahan Laenkinenkin
saanut, vaikka oli tyhjae mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja
kun taeaellae kesaellae kaevi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellae
kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten tyoehoen pystyvaet. Mutta
vaehaet minae siitae herruudesta. Sitae kuvailen vain, ettae kun olisi oma
talo, siinae kirjat ja karjat. Minae isaentaenae raataisin tuon pulskan
poikajoukkoni kanssa, ja sinae emaentaenae hyoerisit. Siellae korvessa
elettaeisiin kuin paratiisissa."

Vaimo nauroi.

"Ettaekoe ei?"

"Joo, joo!"

"No mitae naurat sitten?"

"Sitae lystiae", sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensae mahdottomia
kuvailuja. Vaan haen ei siitae huomauttanut miestaeaen, sillae siinaehaen se
raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se naein
kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan
unohuttaa, vaikka eihaen tuo nykyaeaen kyllae ryypiskellyt haenen viimeisillae
ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heraesi kuin makeasta unesta kamalaan
todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa
jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heraesi,
ettei ole haenellae tyoetaekaeaen ei