uolelle, oli haenellae heti jotakin sanomista, vaan nyt
oli haen kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.

"Noo Elsa", lausui Nikkilae tarkoittamatta mitaeaen, hyvaeilyn vuoksi vain.

Elsa siirtyi Nikkilaen luo ja jaei haeneen nojaten katselemaan uunissa
leikkiviae liekkejae ja poukkia, jotka vaeliin singahtivat kauas
keskilattialle ja siinae sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui
katse halkojen vaelissae hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin
taelloein johonkin pihisemaeaen puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi
pikimmaeltaeaen saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyvaeili palavien
puitten pauke ja raeiske ja lieskan humina. Niin ettae ajatusten oli
helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista.
Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilae ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.

Nikkilae ajatteli menneitae jouluja, varsinkin merkillisimpiae. Semmoinen
oli ensimmaeinen joulu naineena miehenae. Haen oli nuori tyoemies, terve ja
iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytoen tylleroe, hymyhuuli ja naurusuu,
sievae tihrusilmae... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeaekalat ja
riisiryynipuurot. Niitae herkkuja oli joka joulu, kun haen oli vielae
tyoemies. Sitten taas ensimmaeinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona
ja ilon teraenae. Janne sommitteli silloin ensimmaeisiae sanoja: isae, aeiti.
Sitten ensimmaeinen joulu taessae talossa, omassa talossa. Elaemae sievaeae
kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti tyoetae tehdae,
vaan mikaes oli tehdessae, kun oli voimia ja kykyae. Siltipae tuntuikin
sitten levaehdys leudolta kuin siimekseen paeaestessae kesaen paahteella.
Joulu oli joulu. Ja nyt naein!

"Nyt on joulu", sanoi Nikkilae Elsalle puheisiin paeaestaekseen ja siten
irralleen siitae, mihin ajatukset taas pyrkivaet.

"Niin.--Kuulkaa, Nikkilae, onko riisiryynipuuro syntiae?"

Nikkilae purskahti nauramaan ja Elsa joutui haemilleen. Haen oli muistellut
sitae joulua, kun isae oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa
heillaekin. Jos se oli syntiae ja isae hukkui sen taehden. Mutta miksi ei
myoes aeiti kuollut ja haen, jos se syntiae oli?

"Mitae sinae naurat?" tuli emaentae kysymaeaen, kun Nikkilae nauroi kykenemaettae
hillitsemaeaen itseaeaen. "Kysyppaes meidaen aeidiltaekin", kehotti Nikkilae
Elsaa.

"Niin, ettae onko riisiryynipuuro syntiae?" huusi Elsa emaennaelle vielae
haemillaeaen vaehaen.

Emaentae toellisteli pitkaeaen ja tyhmaen naekoeisenae, katsoi vuoroon