seaeaenkin oli
naelkae vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitaenyt yhae vaehennellae sen
suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin tyoehoen laehtenyt ja
illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.
Sentaehden aeiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa
kuin koeyhaemoekkilaeinen katsellessaan lehmaensae lautasessa aesken tehtyae
vierasta tervakirjainta.

Mutta enin suru sydaemeen toi ajatus, ettae haenen lapsensa oli nyt toisen.
Haen tunsi nyt niin selvaesti, ettae oli auennut haenen ja poikansa vaelille
juopa, joka oli levenevae levenemistaeaen. Aappo ei ollut enaeae haenen
kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvaenae, mitae haen muutamia
paeiviae sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.

Lapset olivat ikaevissaeaen kyselleet myoetaeaensae Aappoa isoimmat enin. Sillae
ruuan anto tapahtui siinae jaerjestyksessae, ettae pienemmille koetettiin
parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vaehemmaellae kuikuttaa ja sen
taehden heillae olikin ikaevae. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta
he eivaet nyt tunteneet veljeaeaen ja elaettaejaeaensae. Suu auki toellistelivaet
vain.

"Se on Aappo. Ettekoe tunne?" sanoi aeiti.

"Eipaeaen ole", inttivaet muut nyreinae, vaan Ville raukka purskahti leveaeaen
itkuun ja huusi:

"Eipaeaeae ooo Aaappo.".

Se olisi pitaenyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota
tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitaenyt kaedessae
olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu
poika tuo Villen mielestae, eikae haen minkaeaen edestae ottanut uskoakseen
sitae Aappoksi, vaikka aeiti olisi kuinka vakuuttanut. Haenellae oli kova
naelkae, kun oli monta paeivaeae saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla,
ja polttavalla ikaevaellae odotteli haen oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko
toistenkin lasten, niin luja kuin naelkae kova.

Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistaeaen
talliin, kun naeki herraspojan selaen. Arveli, ettae mitaehaen vieraita
siellae taas on, ja jo pakkausi toivo, ettae on taasen lapsen hakijoita.
Vaan kun tuli ovelle ja naeki pojan yksinaeaen, niin sanoi:

"Mikaes prissi taeaellae on? Eihaen lie meidaen Kristiina ryoekkynaelle jo
kosija tullut."

"Oma poikasihan se on", sanoi vaimo.

"No, ettaekoe ei ole Aappo! Sun vietaevae, kun on aivan kuin parempain
ihmisten lapsi, ei veistae vaeliae. Vielaekoe muori vaeitaet, ettei siitae voi
pappi tulla? Vaehinta