ae, kuinka lujasta meille leipae laehtee. Minun pitaeae tehdae
tyoetae minkae suinkin jaksaa. Sinunkin pitaeisi koettaa auttaa minua. Mihin
sinae lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jaettyy. Maailman
jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinae hyvin tiedaet..."

Vaan siihen jaei puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskaenkohtaus. Niin
rajuksi ratkesi ryvintae, ettae henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei
paeaessyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitae
kesti, enemmaen aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan,
vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

Viimein kuitenkin yskae tuntui vaehaen vaesaeytyvaen, ja kun pahin puuska oli
sivu, niin siitaehaen se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei,
ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielae ja odottaa voimain
palautumista.

"Kyllae minae taessae suoriudun hiljalleen ja kykenen laehtemaeaen", puhui aeiti
rykaeysten seasta ja paineli sydaenalaansa.

Vasta kun aeiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtaekkiae ja
ryntaesi kuin sulkunsa saerkenyt tulva. Haen ei olisi voinut sitae pidaettaeae,
vaan ei halunnutkaan. Heittaeytyi vuoteelle, painoi kasvonsa paeaen
alustaan ja antoi itkulle taeyden vallan. Haen ei voinut mitaeaen ajatella,
ajatukset ikaeaenkuin juoksivat vetenae. Hetken peraestae tuli mieleen kuvia,
jotka vaihtuivat nopeaan, ja haen naeki ne aivan kuin silmissaeaen: aeiti
kaeaemiae tekemaessae ... aeiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ...
aeiti kuoli...

Kuolleen aeidin kuva pysaehtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne
taeytti Elsan sydaenalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei
henkikaeaen paeaessyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein paeaesi
tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

"Ei ole kuollut!" huudahti Elsa tuskan aeaenellae, vaan vihaisestikin,
ikaeaenkuin sille kuvalle sanoen: sinae valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhae
mielessae, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan
koeyhaeinhuutokauppa. Siinae muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran naehnyt.
Mutta itse seisoi haen nyt korkealla tuolilla ja myoetiin,--ruma akka
ojensi kaesiaeaen ottaakseen haentae.

Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan haenen vieressaeaen. Ruumista
karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikae olisi ollut!
Kaeaeri vain kaetensae paeaenalustan ympaeri ja painoi paeaensae sitae vasten.
Koetti puristaa silmaensae umpeen lujasti, ettae se kuva poistuisi
mielestae, vaan ei ollut apua.