tava. Vaan kun haen oli aeidille joskus Liisasta puhunut, niin aeiti
oli sanonut.

"Eihaen sitae tiedae vielae mikae Liisasta tulee. Paha vaan, ettae haen on
semmoinen, siinae haen tekee syntiae. Vaan ehkaepae haen vielae ymmaertaeae ja
katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitaeae Liisalle sanoa ja varoittaa haentae
ja rukoilla haenen puolestaan."

Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut
sanotuksi. Sillae kun haen tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei
rohjennut. Ja niin paeaetti Elsa nytkin, ettae kun haen nyt tapaa, niin
sanoo. Hiekkatoeyraeaellae haen tapaakin nyt heti ja siellae sanoo.

Vaan siitaepae se nyt naeytti, ettei haen joudukaan toisten laehtoeoen,
arveluttipa ettae tuskin paeaesee ollenkaan. Siihenhaen ne kerkiaevaet laehteae
hyvaestikin, kun haen selviaeae sotkeutuneesta vyyhdistaeaen, ja jos muutkin
vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.

Milloinka sitae sitten paeaesee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan,
siihen jo aeidiltae kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei
paeaese istualtaan paekaehtaemaeaen paeivaekausiin.

Mieli painui vaehaen alakuloiseksi, kun ei paeaessyt muitten joukkoon, ja
kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heraesi. Nyt
olisi kaeaemit jo tehty aikoja sitten. Eikae kumminkaan naehnyt enaeae sitae
kaunista unta, toista vain, mitae lie ollut huonoa...

Mutta ylihuomenen peraestae oli pyhae. Silloin paeaesee. Heti kirkon-ajan
jaelkeen mennaeaen hiekkatoeyraeaelle ja ollaan koko paeivae. Ja mennaeaen vaikka
Montinin kaukavainioille asti. Siellae se onkin koivikkokunnaalla vaehaen
eritoista!

Siitae se mielipaha vaehaen lauhtui, ettei niin ikaevaeltae tuntunut enaeae.
Tyytyvaeisempaenae selvitteli haen vyyhtiae. Haen rupesi tarkemmin
kuvailemaan, mitae he tekisivaet siellae kaukavainiolla, ja miten siellae
olisi hauska. Vaan haen huomasi vielae hauskempaa kuin koivikkokunnaalla,
hyvin hauskaa. He menisivaet johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon
taakse, jossa lehmaet laitumella kulkivat. Haen ei ollut siellae koskaan
kaeynyt, eikae muutkaan tytoet, vaan lehmaein kanssa menisivaet. He menisivaet
lehmiae paimentamaan, haen ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita
ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat
Marin kanssa.

Semmoinen ilon ja riemun puuska taeytti rinnan, ettae vaikealle tuntui
istua yhdessae kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyoeriae ja
taputtaa kaesiae, vaan ei viit