lleen vielae kaedet nyrkissae uhkasivat:

"Tuleppa taenne, Litulatu!"

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitae jaelkeae siellae oli
tullut sekae pistaeytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta naehtyaeaen haevityksen
kauhistuksen syoeksyi haen kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiae, jotka
loeysivaet jalat alleen. Mikon, joka vaehaen jaelkeen jaei Heikistae, tapasi
Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinae
hyvaen aikaa miestae, joka raeaekkyi kuin syoetaevae.

"Teetkoe vasta ilkeyttae?" kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut
entisestae.

"Teetkoe vasta?"

"En."

"Sano vielae toinen kerta!"

"En."

"Mitae et?"

"Tee."

"Mitae et tee?"

"Ilkeyttae."

"No sano kokonaan."

"En vasta tee ilkeyttae."

"No sillae puhein paeaeset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin."

Itkeae nyhertaeen laeksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo paeaestyaeaen
kaeaentyi ja huusi:

"Karhumaija, Karhumaija, poikatyttoe, Litulatu."

Ja Heikki alkoi viskellae kivillae.

Vaan Liisa sydaentyi myoes uudelleen ja kuin vihuri kiiti haen poikain
jaelkeen ja katosi heidaen mukanaan metsaeaen.

Muut tytoet kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli
metsaen peitosta, jossa pensaikkoon kaetkeytyneenae oli piiloitellut
poikain pilkkaa ja raastanut itseltaeaen papilliset merkkinsae. Paeivitellen
seisoivat kaikki ja katselivat haevityksen jaelkiae. Vaan kun Tyyraa
menivaet katsomaan, niin paeaesi itku Lampan Eedlalta, kun sitae ei
naekynytkaeaen.

"Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun", viittaili entinen
pormestarinna.

Siellae se olikin puussa, lehvaellae lepaesi vatsallaan, tirkistellen alas
puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtae punaposkinen, silmaet suurena
ja suu hymyssae kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttoejen kaevi saeaeli raukkaa
ja Lampan Eedla itki, kun pelkaesi ettae havut siihen pistaevaet ja kun
kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat
lohduttaa sillae, ettae Liisa antaa niille pojille hyvaesti selkaeaen ja kun
tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenaestae. Oli Heikki
viskannut jollakin, joka oli sattunut nenaeaen. Levollisesti hoiteli Liisa
nenaeaensae ja sitae kaedellaeaen puristellessaan katseli yloes Utin Elliae.
Saeaelitti haentaekin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi,
miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenae herkesi
vu