oetteli katsella, mikae naeyttaeisi Karenin
rouvan talolta, ja odotteli, ettae jonkun tapaisi, jolta kysyae. Ei
viitsinyt mistaeaen talosta mennae kysymaeaen ja autioitahan nuo useimmat
olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikae ristin sielua naekynyt kartanolla.
Kiire haenellae oli, poltteli se toivo, ettae rouvalta saa avun.

Haen kuvitteli, ettae Karenin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on
hyvin ystaevaellinen, kaeskee istumaan, kyselee ja kun haen sitten kertoo
asiansa, niin rouva heti, ettae: "joo, tokihan sitae nyt tuon verran sopii
auttaa vaikka ketae".

Tuntui vaehaen oudolta, kun haen vihdoin sai tietoonsa Karenin rouvan talon
ja laehti kulkemaan sinne. Mieli vaehaen epaeilyttaemaeaen. Vaan kun haen
ajatteli, ettae miksipaehaen ei rouva haentae auttaisi, kun se muitakin
auttaa, ja haen ei tahdo kuin lainaksi, niin haevisi kaikki epaeilys, niin
ettae keittioen portaita noustessaan haen oli aivan varma menestyksestae ja
mieli kuvitteli, ettae rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin
ja niinkin.

Keittioessae oli piika vain ja liehtoi kuni siivilae. Vilkaisi vaehaen
karsaalla silmaellae tulijaa, vaan ei virkkanut mitaeaen, eikoe liene
joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa
puvussa. Haen silmaesi kulmat kurtussa emaentaeae ja kysyi piialta:

"Mikae tuo ihminen on?"

"Minae olen Nikkilaen emaentae, olisi vaehaen asiaa Karenin rouvalle", alkoi
emaentae puhella haemillaeaen ja silmaet tiheaeaen raepaettivaet ja suu oli
hymyssae.

"Mitae teillae on asiaa?"

"Minulla olisi vaehaeisen Karenin rouvalle."

"Jaa, jaa, mitae teillae on asiaa?" tikasi rouva, niin kuin
tyhmaensekaiselle tikastaan.

"Minae, tuota, laeksin rukoustamaan rouvalta rahaa vaehaen, ettae saisin
verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniae tarvitsisin... Minae, tuota,
maksaisin..."

"Eei, ei minulla ole", ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.

Nikkilaen emaentae laehti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielae puolijuoksua
pani, ikaeaenkuin olisi pelaennyt kuumaa tuhkaa jaelkeen viskattavan.

Haentae haevetti niin aeaerettoemaesti.

"Mitae varten minae meninkaeaen, outo ihminen? Vaehae kai se minulle lainaisi,
kun ei tunne minua enemmaen kuin mustalainen kirjaa. Hoeperoe, ihan hoeperoe
minae olen", jupisi haen itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli
puoleksi itkua. Vaehitellen alkoi haentae suututtaa koko juttu ja lopulta
kaevi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko taemae komea kaupunginosa ja
ru