saa seitsemaestae tuhannesta veroakin!

Rentonaan nakkautui haen rekeen, niin ettae peraelauta rasahti...

--Hyppaeae kannoille, Pulkkinen! Ja ann' mennae, Olli!

Varsa puhalsi seisovilta jaloiltaan taeyteen laukkaan.

--Mjukaste tjenare! [Noeyrin palvelijanne!] huusi herra mennessaeaen
lautamiehille, jotka uteliaisuudesta seisoivat kaikki kamarin
ikkunassa.--Mjukaste tjenare! Mjukaste tjenare! huusi haen, riipaisi
lakin paeaestaeaen ja huitoi sillae taakseen kaaren toisensa peraestae, nosti
ja laski, yloes ja alas, niin ettae se toisin vuoroin korkealle kohosi,
toisin vuoroin tien viertae hipaisi.

Vasta kun oli pitaejaentupa naekymaettoemissae, herkesi haen, paiskasi lakin
syvaelle paeaehaensae ja kaeaentyi reessaeaen oikeinpaein istumaan.

Haen loisti aeaeretoentae tyytyvaeisyyttae, ja suu reuhotti koko matkan
leveaessae hymyssae, silloin kun se ei aeaeneensae nauranut.

--Aehaeh, aehaeh! hoki haen.--Saivatpas, saivatpas! Haeh, Pulkkinen, kuulitko
sinae, mitenkae minae niille annoin?

Pulkkinen keikkui kapeilla kannoilla, vuoroin kummallakin, eikae haen
tahtonut siellae varsan kiitaeessae mitenkaeaen pysyae.

--Mitaeh? Kuulitko sinae? Tule taenne reen laidalle istumaan!--Totta kai
kuulit, kun minae niille annoin?

--No, jo minae toki sen kuulin ... oikein olan takaa annoitte!

--Haeh? Niin! Eikoe niin? Mitae?

--Jo minae olisin vallesmannin sijassa vaehemmaestaekin haevennyt.

--Naeitkoe sinae, minkaenaekoeisiae ne oli? Mitaeh?

--Niin oli vallesmannikin happamen naekoeinen, kuin kauan kaeynyt sinukka
on makuinen.

--Silloinko kun minae raetkaeytin pikanellipurun sen korvan juureen?

--Silloinpa silloin.

Hellmanni muisti sen ja paljon muutakin, mitae oli sanonut. Ja uudelleen
ja aina uudelleen haen nauroi niille ja kyseli niitae.

--Haeh-haeh-haeh!--Saivatpas kerran!--Haeh-haeh-haeh!--No jo minae niille
annoin! Saivatpa ne maineensa kuulla! Vaan kyllae ne sen sietikin!
Ottivatko ne ne minun rukkaseni lattialta? Naeitkoe sinae, ottivatko?

--En naehnyt minae.

--Ottivat ne, saat uskoa, ettae ottivat! Vaan naeitkoe sen, paniko
vallesmanni minun pikanellipuruni suuhunsa? Paniko se? Naeitkoe sinae?

--Liekoe tuo tuota toki pannut?

--Sekoe? Pani se! Se pani! Saat olla varma, ettae pani! Nyt se sitae
siellae parhaallaan pureksii!

Koko matkan kotiin saakka kesti puhetta taestae samasta asiasta,
uudelleen ja aina uudelleen. Ja naurun laehteet naeyttivaet olevan
loppumattomat.

Pihaan tultuaan