a piippuaan ... se on parasta ...
no, nyt minae taas tykkaeaen pastorista!

Matami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitoentae riemua,
ettae maisterinkin piti hymyillae...

--Eikae pastori turhaan kiusaa itseaeaen ... se veisi kaiken aptiitin ja
humoeoerin...

--Niinkoe matami luulee?

--Niin se on, minun miesvainajanikin...

--Kyllae minae aion kuitenkin vaehitellen totuttaa itseaeni pois.

--Jaa, vaehitellen ... se on toista, ettae vaehitellen ... niin pastori
voi tehdae, jos tahtoo ... mutta ei aekkipikaa ... se ei ole
terveellistae... Hyvaeae yoetae, pastori! Jumala pastoria varjelkoon!

--Hyvaeae yoetae, matami.

Vaehaen haukattuaan kaeaensi maisteri keinutuolinsa poeytaeaen paein ja alkoi
kirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettae valaen. Tunnissa sivalsi haen
sen valmiiksi. Vaan kun haen lopetti tyoensae, koenoetti poroastian laita
taeynnae puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita
kanuunia.

Saenkyyn mennessaeaen sytytti haen vielae piippunsa, poltteli sitae ja antoi
kynttilaen olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi.

Vilahti siinae savupilviae nieleksiessae sivumennen mieleen muuan ajatus
omantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten
taa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon aeaentae
kuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinae
tietysti ole mitaeaen pahaakaan, ettae tupakoi. Sitae paitsi oli tuo niin
kovin vaehaepaetoeinen asia.

Sitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan,
puhalsi huoneensa pimeaeksi ja kaeaentyi seinaeaen paein maata.

MAAILMAN MURJOMA

Yks ol' veitsi veikkoutta,
yksi rauta rakkautta,
sekin katkesi kivehen,
leipaehaen pahan emaennaen,
pahan vaimon paistamahan.

(Kalevala 33 91-98)

I.

--Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isaentae, toiselta puolen
halmeen, leikkaamattoman rukiin yli.

--Saapihan meiltae olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.

Mutta vaehaen paeaestae on kiusanteko taas taeydessae kaeynnissaeaen.

Koko talkoovaeki on liittoutunut yhtae ainoata vastaan. Haen on iso,
roteva, mustaverinen mies, joka selkaeaensae oikaisematta leikkaa kuin
uhalla, muista vaehaen loitompana, koettaen olla heidaen pistopuheitaan
kuulematta. Mutta haentae tahdotaan saada suuttumaan. Haentae koetetaan
saada siihen, mihin haenet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan
johonkin itsensaekokoi