ni, suden selkae!

Junnulla on selkae pitkae ja jalat lyhyet, ja aina on haentae siitae ivattu.

--Siihen selkaeaen kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut
taeyttae tulevankaan. "Aletaanko uudelleen?" oli kysynyt vallesmannilta,
ja Junnulle oli lyoety toiset parit lisaeae vankihuoneen petaejaessae ...
muttei ollut sittenkaeaen aeaentae paeaestaenyt.

--Olisikohan kantsukkatakaan aelaehtaenyt?

--Mitenhaen olisi, jos olisi ollut oma isaensae omasta kaedestaeaen
antamassa...

Junnu oli aepaeraepoika, ja se oli ilkeae viittaus siihen huhuun, jonka
joku oli keksinyt, ettae Junnun isae oli Venaejaen kasakka, joita entisinae
aikoina majaili kirkonkylaessae.

--Oletteko vaiti! huutaa isaentae ankarasti.

--Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet
paeaestaevaet kirouksen kuin yhdestae suusta...

Sillae Junnu on temmannut sylensae taeyteisen kiven maasta, nostanut sen
ilmaan kuin tuohikaeaeroen ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot
julmasti vaeaennyksissae, leikkuuvaeen keskeen.

Muut ennaettaevaet vaeistaeae, mutta Tahvo lyykaehtaeae kiven viereen jalkaan
satutettuna.

--Tappaa, tappaa! huutaa haen.

--Eikae tapa ... oletko vaiti siinae ... ei haen ole luutakaan
vikuuttanut, vakuuttaa isaentae juostuaan muiden mukana tarkastamaan
Tahvon jalkaa.

--Nuoriin se mies! Kaeykaeae kiinni, ennenkuin paeaesee karkaamaan!

Miehet hyoekkaeaevaet rukiin laepi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni,
mutta kertapyoeraeyksellae karistaa haen heidaet luotaan.

--Antakaa te Junnun olla aloillaan elkaeaekae sotkeko ruista! Pois sieltae
ja tyoehoen joka mies!

--Vielaekoe isaentaekin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitae
heittaeae? Kenenkae syy, jos olisi paeaehaen sattunut!

--Oma syysi!... Ja enkoe minae ole sinua varoittanut?

--Mutta kipurahani minae riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsae
luo.

--Riitele mitae riitelet, mutta raja pitaeae olla leikillaekin, toraa
isaentae ohikulkiessaan.

Mutta hirvittaeae haentae sentaeaen itseaeaenkin, kun haen oikein katselee tuota
kiveae, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisaeaen ja jota haen
itse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei
se sen pahemmin sattunut.

Junnun silmissae on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin
lainehtinut ja metsaen ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus haentae
itseaeaenkin kauhistuttaa ja haen herpoontuu siitae niin, ettei tahdo pysyae
pystyssae.