punaisen lyhdyn alle ... ja sattui niin, ettae joku herra juuri meni
puotiin ja jaetti oven auki ... ja silloin sattui vielae niin, ettae
maisterikin pistaeytyi jaelestae.

Vaan haen ei ottanut lakkiakaan paeaestaeaen, ja synkaen ja tyytymaettoemaen
naekoeinen oli haenen muotonsa, kun haen pyysi saadakseen jotain tupakkaa.

--Hva' far de' lof att vara? [Mitae saa olla?]

--Mitae tahansa, sanoi maisteri kolkosti.

--Kanske far de' lof att vara richmond ... eller rettig ... eller...?
[Ehkae saa olla richmondia ... tai rettigiae ... tai...?]

--Antakaa sitten vaikka rettigiae.

--Jaha! Var sa god! Kanske far jag oeppna ladan? [Jaha! Olkaa hyvae! Ehkae
saan avata laatikon?]

--Kyllae minae saan sen itsekin auki.

Neiti katseli vaehaen kummastellen. Verkalleen avasi maisteri laatikon,
niinkuin olisi avannut pillerilaatikon ... naama happamena ja otsa
rypyssae. Haen tunsi sen itsekin hatun alta, ettae se oli rypyssae, otti
vastenmielisen naekoeisesti paperossin sormiinsa, pyoeritteli sitae hetken
ja pisti sen viimein huuliensa vaeliin... Tulihan oli myoeskin otettava,
kun oli kerran tupakankin ottanut. Tuli oli taessae sama kuin vesi ja
sokeri pahanmakuisia pillerejae niellessae. Eikae haen siis ollut sen
lauhemman naekoeinen paeaetae kaasuliekkiin laehentaeessaeaen. Haen oli
tuntevinaan, ettae taemae tupakoimisen aloittaminen oli haenelle hyvin
vastenmielistae ... kun kerran oli aikonut sen jaettaeae... Mutta minkae
sille taitaa, kun jaettaeminen naehtaevaesti on epaeterveellistae. Vaan
luultavasti taemae paperossi kuitenkin on viimeinen...

--Hyvaesti, murahti maisteri laehtiessaeaen, painoi hattunsa vielaekin
syvemmaelle ja nosti kauluksen pystyyn.

Mutta ensimmaeisiae askelia kadulla ottaessa olivat jo alkusavut
pyyhkineet synkaen mielen syvimmaet rypyt haenen kasvoiltaan. Raukeata ja
vaelinpitaemaetoentae oli vielae kaevely kadun poikki Esplanaadin puoleiselle
kaeytaevaelle. Mutta sydaen tykytti jo kuitenkin niin kiivaasti, ettae piti
vaelistae hengittaeae liika hengaehdys lisaeae.

Ripeaemmaeksi keveni sentaeaen kaeynti askel askeleelta, ja haenen
kaeaentyessaeaen Edlundin nurkalta takaisin oli mieliala yhtae hilpeae kuin
aina ennenkin naein Esplanaadia kaevellessae...

Ilta oli kirkas, tummansininen taivas vaelkkyvaessae taehdessae. Kas
todellakin! Ja kuinka ei haen sitae aesken huomannut, eikae iltaseuraan
mennessaeaen!--Haen veti pitkaen savun keuhkoihinsa ja antoi silmaensae
liukua katuvartta pitkin lyh