maeaen
jotain, josta saisivat haenet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen.
Sitae ne vaeijyvaet, ja se niillae on mielessae, paeaestaekseen haenen
saeaestoeilleen, joita tietaevaet haenen ennen tukkijoella ansainneen. Ne
ovat haentae koettaneet pettaeae ja vainota, herroista alkaen. "Jos
tunnustat, paeaeset vaehemmaellae", sanoi vallesmanni haenelle silloin
oikeudessa. Vaan se valehteli. Kun haen tunnusti, niin heti paikalla
haenet tuomittiin piiskoihin. Jos eivaet kaedet olisi sillae kertaa olleet
sidotut, kuristanut haen olisi sen miehen tuomiopoeydaen paeaehaen. Oikein
sanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa koeyhae oikeutta,
miten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun
herrat, ja talonpojat ovat heidaen orjiaan ja kaetyreitaeaen... Yhteen
myttyyn maetettaevaet!

Pappi sai kuitenkin sillae kertaa haenen mielensae lauhtumaan. Sanoi ja
vakuutti, ettae joka on saanut tuomionsa ja kaersinyt rangaistuksensa,
haen on yhtae hyvae kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikae solvata
... kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin
puhunut ... sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun haen linnasta
palasi... Liekoe totta sekaeaen, mitae sanoi, ettae jos ei kelpaa ihmisille,
niin kelpaa Jumalalle...

Vaan ei haen naeitae kaikkia ymmaerrae eikae jaksa loppuun ajatella. Joka
kerta, kun haen sitae koettaa, raukaisee paeaetae ja sekottaa mieltae niin,
ettei saa selkoa mistaeaen.

Mutta siitae haen on nyt ainakin selvillae, ettae haen tekee eron heistae
kaikista, tekee ikuisen eron. Haen karkaa korpeen, painautuu kuin karhu
kontoonsa. Ja katsokoot eteensae, koirat, jos kaeyvaet haentae siellaekin
haetyyttaemaeaen...!

Haen nousee ravakasti ja menee ulos. Ei taetae yoetaekaeaen haen aio enaeae olla
taellae puolen maailmaa!

Ja haettuaan aitasta tyoekalunsa ja pistettyaeaen konttiinsa
saeaestoeleipaensae hiipii haen niiden kanssa solasta ulos kenenkaeaen
huomaamatta ja poikkeaa vaehaen aikaa maantietae astuttuaan syrjaepolulle.
Se noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressae syoe haenen
nimikkoruunansa. Haen on sitae aina hyvaesti hoidellut, ja se hoerhaettaeae
haenelle jo loitolta. Haen pysaehtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli
ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vaehaen aikaa.
Se on ollut taeaellae haenen ainoa ystaevaensae, joka ei ole sanonut
poikkitelaista sanaa ja jonka silmissae ei koskaan ole naekynyt
salaistakaan ivaa.