n vaekeae.

Yhdentenaetoista vuotena eksyi kartanon herra metsaestysretkeltaensae
veneh'ojalaisten uuteen kylaeaen eikae voinut uskoa silmiaensae. Haenen
mielensae ilahtui niinkuin sen, joka aekkiae huomaa olevansa rikkaampi kuin
luulikaan. Sillae missae haen muisti ennen olleen vaivaisia toellejae ja
hajanaisia peltotilkkuja korpiraemeikkoejen erottamina, siellae nyt pitkaet
yhtenaeiset sarat tyoensivaet tieltaeaen metsaenrintaa ja iloiset kylaekujat
luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jaettilaeiskaeden luomaa.
Missae nurmi oli kaeaennettynae, siellae oli aura viiltaenyt nurin kyynaeraen
paksulta pohjasoraa ja juuria. Missae suota oli perattuna, siellae ojat
olivat sylen syvyisiksi luotu, siellae yksi ainoa kuokan irrottama
kokkare olisi kokonaisen talvikuorman taeyttaenyt, siellae kannot ja juuret
kohosivat talon korkuisiin laejiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta
tietaemaetoen, sisaeaenpaein kaeaentynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla,
ikaeaenkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, jaerkevaen miehen luomaa.

Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta haenen vieressaensae ratsasti
voudiksi pukeutunut paholainen.

--Merkillistae! Merkillistae! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja
ymmaertaemaettae mikae se taemaen ihastuksen ohella pyrki haenen mieltaensae
samalla niin painostamaan.

Taemae metsaekulma taeaellae kuunteli ikaeaenkuin jotakin omaa keskustansa,
viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenaeisyydessaeaen ei
naeyttaenyt tietaevaen mistaeaen suuremmasta maailmasta. Se aersytti ja
kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.

Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva
punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivaet kuja-aidan yli,
katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivaet toispuolisen aidan
yli ja painuivat kylaeaen paein, omiaan keskenaensae jutellen. Tuonnempana
tuli mies kirves olalla kujaa myoeten. Haen talutti nuorta hevosta ja
lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentaeaen hillitsi laulunsa, nyykaeytti paeaetaeaen
tervehdykseksi, mutta ohi paeaestyaeaen kajahutti kahta aeaenekkaeaemmin. Eivaet
tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivaet vaelittaeneet sen
enempaeae.

Kartanon herra sanoi voudillensa:

--Sellaiset miehet ja sellaiset tytoet voisivat minua kartanossakin
palvella, mutta minae en ole naehnyt yhtaekaeaen heistae kartanossa. Minae
kaipaan laehempaeae yhteyttae alustalaisteni kanssa, minae olen kansaa
rakastava m