nkaan rikkautta
syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa haenelle tuonut.
Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja
laiskuudeksi, kuten aeidillae. Mutta rikkauden salaisuus on siinae, ettae
tavaraa voi panna talteen ja se siellae itsestaensae kasvaa, sillae aikaa
kuin toista tavaraa hankitaan. Vielae on varastelemisen suuri vika siinae,
ettae tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi,
mutta rikastuminen riippuukin vaan siitae, osaako tekeytyae rikkaiden
ystaevaeksi ja polisien lellipoikana pysyae.

Salaisuus oli haenelle selvinnyt oikeastaan jo ensi paeivaenae, kun haen
aeitinsae kanssa maantien tomusta paeaesi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma paeivae.

Aeiti oli istunut lepaeaemaeaen kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin
janoinen, ettae olisi laetaekoestaekin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistae
loeytaenyt. Vettae hakiessaan haen naeki kuinka muuan suuri roimahousu ryssae
kantoi keskellae katua poenttoeae paeaensae laella ja pysaehtyen aina rikkaitten
talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: "Maroosina karoosi!"
Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssae ketteraesti
akkunan alle, taeyttaeen immeltae saamansa astian helakan punaisella
puurolla, jota haenellae oli poentoessaensae. Ja impi antoi ryssaelle
rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssae antaa immelle
pikkurahoja. Rahat olivat sillae pyoereaeaen, kovaan lakkiin piilotetut.
Sillae jos ne olisivat sillae taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssae
olisi voinut paeaelaella pideltaevaen poentoen taehden niitae varkailta
varjella. Ei Frans ollut elaeessaeaen niin paljon rahoja naehnyt kuin nyt
naeki ryssaen lakissa, hopeita, kuparia, seteleitae. Kun se oli pyyhkinyt
hikisen otsansa, rahat jaelleen piilottanut ja lakin paeaehaensae pannut,
huomasi se kerjaelaeispojan, otti poentoestae pienen luisen lusikan kaerkeen
sitae samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi
sylkaeistae pois, kun se oli jaeaekylmaeae. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle
kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtaekkiae, kun oli
jo nielty, alkoi maistua--maistua aeaerettoemaen hyvaelle, niin sanomattoman,
niin ihanan autuaalle--eikae tullut enaeaen takasin imemaellaekaeaen, ei sitae
ollut enaeae missaeaen--ei missaeaen. Frans oli varmaan ollut taivaan
avattujen porttien edessae eikae mennyt sisaelle ennenkuin ne jo
sulkeutuivat