aediltae teidaen mielikki saippuanne,
ruusunpunanen,--sanoi Katjusha pannen saippuan poeydaelle ja pyyhinliinat
nojatuolien kaiteille.

--Herralla on omansa,--sanoi Tihon, vieraan itsenaeisyyttae kehuvalla
aeaenellae ja ylpeaesti osoittaen Nehljudofin avattuun suureen
hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan taeynnaensae pullosia,
harjasia, voiteita, hajuvesiae ja kaikellaisia toalettikapineita.

--Kiittaekaeae taetiae. Kuinka olenkaan ilonen, ettae tulin,--sanoi Nehljudof,
tuntien ettae haenen sydaemmessaeaen alkaa olla yhtae valoista ja armasta kuin
oli ollut ennen.

Katjusha vaan hymaehti vastaukseksi naeihin sanoihin ja laeksi huoneesta.

Taedit, jotka aina ennenkin olivat pitaeneet Nehljudofista, ottivat haentae
taellae kertaa vielae tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij
matkalla sotaan, missae saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Taemae
liikutti taetejae.

Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, ettae viipyisi taetien luona
vaan vuorokauden, mutta naehtyaeaen Katjushan haen suostui viettaemaeaen siellae
paeaesiaeisenkin, joka oli alkava kahden paeivaen kuluttua, ja saehkoeitti
ystaevaelleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidaen oli
yhtyminen Odessassa, ettae taemaekin poikkeisi taetien luo.

Kohta ensi paeivaestae, naehtyaeaen Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat
tunteensa haentae kohtaan. Niinkuin ennenkin haen ei voinut ilman
mielenkiihkoa naehdae Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut
iloitsematta kuulla haenen astuntaansa, haenen aeaentaensae, haenen nauruansa,
ei voinut liikutuksetta katsella haenen silmiaensae, mustia kuin kastunut
viinamarja, erittaeinkin silloin kuin haen hymyili, ja kaiken lisaeksi, ei
voinut olla itse haemmentymaettae naehdessaeaen haenen aina punastuvan kun he
tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei
niinkuin ennen, jolloin taemae rakkaus oli haenelle salaisuus, jolloin haen
ei uskaltanut tunnustaa itsellensae olevansa rakastunut ja jolloin haen
oli vakuutettu siitae, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt haen oli
rakastunut niin, ettae itse tiesi ja iloitsi siitae, jopa haemaeraesti
aavisti, vaikka vielae peittikin itseltaeaen, mitae taemae rakkaus oikeastaan
oli ja mihin se saattoi viedae.

Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistae: toinen
henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myoes muiden
onni,--ja toinen elaeimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensae,
valmiina ta