elloihinsa pitaeen haenen puhettansa tosin sangen
hyvaenae eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vaehaen pitkaenae.
Samaa mieltae oli syyttaejaen apulainenkin ja yleensaekin kaikki lakimiehet
ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.

Olisi luullut, ettae nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei
mitenkaeaen voinut luopua oikeudestaan puhua,--niin mieluista oli haenen
kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa aeaenenpainoansa,--ja niinpae haen naeki
hyvaeksi sanoa vielaekin muutamia sanoja sen oikeuden taerkeydestae, joka
oli valamiehille annettu, siitae, kuinka naeiden oli huomaavaisuudella ja
varovaisuudella kaeyttaeminen eikae vaeaerinkaeyttaeminen taetae oikeuttansa,
siitae ettae he olivat tehneet valan, ettae he olivat yhteiskunnan omatunto
ja ettae neuvoshuoneen salaisuus oli pyhaenae pidettaevae j.n.e., j.n.e.

Siitae saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeaemaettae
katsonut haeneen ikaeaenkuin olisi pelaennyt jonkunkaan sanan menevaen
hukkaan, ja sentaehden Nehljudof ei pelaennyt kohdata haenen katsettansa,
vaan lakkaamatta katseli haentae. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa
tapahtui se tavallinen ilmioe, ettae rakastetun ihmisen kasvot, joita ei
ole kaukaan aikaan naehnyt, ensi naekemaellae pitkaen poissaolon aikana
tapahtuneiden ulkonaisten muutosten taehden haemmaestyttaevaet, mutta
vaehitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten;
kaikki tapahtuneet muutokset haeviaevaet ja henkisten silmien eteen astuu
vaan paeaeilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestae.
Taemaepae nyt tapahtui Nehljudofissa.

Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi
kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta,
rypyistae otsassa ja ohimoilla ja vaehaen turvonneista silmistae, oli se
epaeilemaettae se sama Katjusha, joka Kristuksen yloesnousemussunnuntaina
niin viattomasti katseli alhaalta yloes Nehljudofiin, rakastamaansa
ihmiseen, rakastuneilla, elaemaen riemusta ja elaemaen yltaekyllaeisyydestae
nauravilla silmillae.

"Ja mikae kummallinen sattumus! Ettae taemaen jutun pitikin sattua juuri
silloin kun minae olin istumassa ja ettae minae tapaamatta haentae kymmeneen
vuoteen, tapasin haenet taeaellae syytettyjen penkillae. Ja mihinkae ihmeeseen
taemae loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!"

Haen ei yhae vielaekaeaen noeyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi
haenessae liikkua. Haenes