uin kukaan on haenet naehnyt. Menihaen sitten minne meni, sydaenmaita
myoeten toisiin pitaejiin ... kunhan vain paeaesee pois taeaeltae, missae on
kuin vaeijyviae peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa.

Vaehaen aikaa kuljettuaan on haen yht'aekkiae kuulevinaan tutun kellon
kilahduksen ja pysaehtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee haen
kohti.

Aukeaa pieni aho eteen, jonka haen tuntee samaksi, minkae viime kevaennae
oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltae keksii haen
seisomassa oman entisen hevosensa.

Mutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielae talvitakussaan, karva
hankautunut, selkae makkaroilla, saeki ja hartiat vereslihalla, suupielet
revittyinae ja paeae riipallaan. Se tuntee entisen isaentaensae, mutta ei
jaksa tulla luo, hoerhaettaeae vaehaen ja toeykkaeae turvallaan kaesivarteen.

Voi, minkae ne ovat sinusta tehneet! ... voi heittioeitae, voi hylkioeitae!
vaikeroi Junnu itsekseen.

Ja muistamatta, ettei haen enaeae olekaan sen oikea omistaja, tarttuu haen
kellonkantimeen ja laehtee taluttamaan sitae pois.

--Mies hoi, elaepae vie minun hevostani! huutaa joku metsaen laidasta ja
juoksee paein.

Se on Tahvo.

Tunnettuaan Junnun haen saepsaehtaeae ja pysaehtyy, mutta kun naekee, ettae
Junnu on aseeton, ja haenellae itsellaeaen on kirves, rohkaisee haen
mielensae ja menee luo.

--Pois minun hevosestani! huutaa haen heristaeen kirvestaeaen, ja tarttuu
haenkin kellonkantimeen.

Junnu hellittaeae. Ja kun haen naeyttaeae epaeroeivaeltae ja heikolta eikae naey
aikovankaan tehdae tappelua, survaa Tahvo haentae olkapaeistae, jolloin
Junnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan.

Tahvo hyppaeae hevosensa selkaeaen, latkii sitae ohjasperillae mahan alle ja
ajaa pois.

Junnu ei jaksa juosta jaelkeen, ei jaksa enaeae suuttuakaan, antaa haenen
ahon laidasta haukkua haentae hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata
vallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota kaesistaeaen metsaeaen.

--So, ruuna, kivimaekeen! kuulee haen Tahvon siellae aerjyvaen hevoselleen.

Senhaen se on, ajattelee haen tylsaesti, niidenhaen ne on kaikki ... nehaen
ne tekevaet, mitae tahtovat...

Haentae raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistaeae metsaen
yli kipeaesti silmaeaen, paeaetae viipottaa, ja haen painautuu aholle
pitkaekseen, unohtaen lehmaensae ja poislaehtoensae ja kaikki...

Mutta tuskin haen on ehtinyt silmaensae ummistaa, kun kimakka vihellys
vihlaisee haenen korviaa