essae.--Ettekoe tunteneet minua?

--En, en tuntenut. Eihaen minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkae minae
siksi toiseksi katsellutkaan.

--Olihan lapsikin?--kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka haenen kasvonsa
punehtuivat.

--Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,--vastasi Maslova lyhyesti ja
vihasesti, kaeaentaeen katseensa pois haenestae.

--Kuinka, mistae syystae?

--Olin itse sairaana, kuoleman kielissae,--sanoi Maslova nostamatta
silmiaeaen.

--Kuinkas taetit tulivat teitae paeaestaeneeksi?

--Kukapa pitaeisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun
huomasivat. Ja mitaepae niistae senaikuisista,--en muista mitaeaen, olen
kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.

--Ei, ei ole lopussa. En minae voi sitae jaettaeae naein. Tahdon vaikka nyt
vasta sovittaa rikokseni.

--Mitae siinae en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,--sanoi
Maslova ja,--mitae Nehljudof ei olisi mitenkaeaen odottanut,--katsahti
aekkiae haeneen ja epaemiellyttaevaesti, viekoittelevasti ja surkeasti
hymaehti.

Maslova ei ollut suinkaan odottanut, ettae haen tulisi erittaeinkaeaen nyt,
taenne, ja sentaehden Nehljudofin ilmestyminen haemmaestytti haentae ensi
hetkellae ja pakotti muistamaan semmoista, mitae haen ei milloinkaan muuten
muistellut. Ensi hetkellae haen haemaeraesti muisti jaelleen sen uuden,
ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka haenelle oli avannut
ihastuttava nuorukainen heidaet keskinaeisen rakkautensa kautta toisiinsa;
muisti sitten haenen kaesittaemaettoemaen julmuutensa ja koko sen sarjan
alentumisia ja kaersimyksiae, jotka taestae taikamaisesta onnesta seurasivat
ja ikaeaenkuin vuotivat. Ja haenen, teki kipeaetae. Mutta ollen kykenemaetoen
selviytymaeaen taessae asiassa haen menetteli nytkin niinkuin menetteli aina:
karkoitti luotansa naemae muistot ja koetti peittaeae ne huonon elaemaen
omituiseen usvaan; juuri naein haen menetteli nytkin. Ensi hetkenae haen oli
yhdistaenyt ajatuksissaan tuon haenen edessaeaen istuvan ihmisen sen
nuorukaisen kanssa, jota haen oli kerran rakastanut, mutta kun se teki
liian kipeaetae, haen heti herkesi yhdistaemaestae edellistae jaelkimaeisen
kanssa. Taemae puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvaenhajusine
partoineen ei ollut nyt haenelle se Nehljudof, jota haen oli rakastanut,
vaan ainoastaan yksi niistae ihmisistae jotka milloin vaan tarvitsivat
kaeyttivaet hyvaekseen semmoisia olentoja kuin haen oli, ja joita semmoisten
olentojen kuin haen, piti puolestaan kae