n heittioe, olen petkuttanut haentae. Perinnoen kanssa menettelen niin,
ettae totuus tulee tunnustetuksi. Sanon haenelle, Katjushalle, ettae olen
heittioe, ettae olen syyllinen haenen edessaeaen ja teen kaikki mitae voin
helpoittaakseni haenen kohtaloansa.--Niin, tahdon tavata haentae ja pyytaeae,
ettae haen antaisi minulle anteeksi."

--Niin, pyydaen anteeksi, niinkuin lapset pyytaevaet.

Haen pysaehtyi.--Menen naimisiin haenen kanssaan, jos se on tarpeellista.

Haen pysaehtyi, pani kaetensae ristiin rinnan yli niinkuin haen sitae teki
pienenae ollessaan, nosti silmaensae yloes ja sanoi kaeaentyen jonkun puoleen:

--Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista
minut kaikesta pahasta.

Naein haen rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan haenen luoksensa
ja puhdistamaan haentae, mutta se mitae haen pyysi olikin jo tapahtunut.
Jumala, joka asui haenessae, oli heraennyt haenen tietoisuudessansa. Haen
tunsi itsensae haenenae, ja sentaehden, paitsi vapautta, reippautta ja
elaemaen iloa tunsi myoeskin hyvaen kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikae oli
parasta, mitae vaan ihminen saattoi tehdae, tunsi haen nyt olevansa valmis
tekemaeaen.

Haenen silmissaensae oli kyyneleitae, kun haen puhui taetae itselleen,--oli
sekae hyviae ettae huonoja kyyneleitae: hyviae sentaehden, ettae ne olivat ilon
kyyneleitae sen henkiolemuksen heraeaemisen johdosta, joka kaikkina naeinae
vuosina oli haenessae nukkunut; ja huonoja sentaehden, ettae ne syntyivaet
tyytyvaeisyydestae haeneen itseensae, haenen hyvyyteensae.

Haenen tuli kuuma olla. Haen tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli
puutarhaan paein. Oli hiljainen, raikas kuutamoyoe; kadulta kuului ajajan
raeminae, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessae oli varjo
alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmaetkin haarat ja
mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla
oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa naeytti valkealta,
edessae mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja
niiden takana naekyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa
puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisaeaensae
elaehyttaevaeae, tuoretta ilmaa.

"Kuinka hyvae, kuinka hyvae on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka
hyvae!" puhui haen siitae, mikae oli haenen sielussansa.

XXIX.

Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, vaesyneenae,
jalat kipeinae, kulj