. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No paein
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!

GILBERT. Nyt moeraekoeoen torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs heraeae, nostavat vitkon
paeaensae maasta ja jaeaevaet istumaan, tuijotellen ympaerillensae)

FUCHS. Hoh hoo!

MAX. Ketae olette te?

GILBERT. Huu huu! Etkoe minua tunne enaeaen? Minae olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihaestit kuoliaaksi laehellae porttia Berlinin
kaupungin. Taehaen paikkaan syoeksit sinae sisaeaen painettis, ja haava taellae
kohdalla on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.

2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yoetae pitkaeae taeaellae! Etkoe minua tunne,
sinae Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla laehellae nahkuri Koehlerin taloa, siinae minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isaettoemaeksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!

FUCHS. Paras ystaevaeni, minun taeytyi tehdae niinkuin kapteeni kaeski.

3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minae olen sen miehen
varjo, jonka paeaen sinae halkasit Berlinin palossa laehellae kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinae kirotun miehen kirottu varjo
taeaellae haemaeraen alhossa, voi!

KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yoe ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elaemae taeaellae. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinae katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpae minua armahtanut, vaihka polvillani edessaes rukoilin, naein
sanooden: saeaestae henkeni, jaetaenpae muuton taenne suojattoman tytoen, jolla
on seittemaen minun siittaemaeaeni poikaa, haenen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minae, mutta
etpae armahtanut sinae, vaan iskit minua taehaen, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisvaeikkyi pakeneva sielu. Taessae seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitae ettaes olet
nyt tyhjae sumukuva; jos olisit vielae lihaa ja luuta, niin sydaemmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.

FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllae
kiipaleissa. Pieniae kiusanhenkiae, kuin vihainen ampiaisparvi, taessae
kiheloeitsee ympaerillaemme ehtimiseen ehtimiseen.