kinae paeaese piian nimestae.
Ajatelkaamme, ettae minusta tulisi kerran--haen aikoi ensin sanoa
sotavaeenpaeaellikkoe, mutta sanoi sentaeaen:--vaikkapa kapteeni. Eikoe Kerttu
siis ymmaerrae, ettae kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?

Naemae sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten haenen
eteensae nyyhkyttaeen kaetki paeaensae haenen syliinsae. Mutta taemae oli sitae
Kertun onnen ja ilon itkua, sillae haen oli kuullut Hanneksen sanat: "kun
me menemme naimisiin", ja siis aikoi Hannes mennae haenen kanssaan
naimisiin ja mistaeaen muusta ei Kerttu vaelittaenyt, sen rinnalla oli
kysymys siitae miten haen peseytyy vapaaksi piiannimen haepeaestae aivan
vaehaepaetoeinen ja helppo asia.

Mutta Hannes luuli Kertun itkevaen haenen kovuuttansa.

--No, no, Kerttu, aelae huoli itkeae, kyllae me taestae selvitaeaen. Naeistae
sanoista Kerttu sai vielae enemmaen varmuutta siihen, ettae Hannes aikoo
ottaa haenet, ja kun Kustaava vielae silitteli haenen paeaetaensae, kasvoi
haenen onnensa niin suureksi, ettae haen itki ihan valtoinansa.

Sellaista surua ei Hannes enaeae voinut kestaeae, vaan meni ja otti Kerttua
kaedestae.

--So, so, so, tyttoe, saako noin itkeae! puhui haen lievaesti toruvalla
aeaenellae ja veti Kertun polvellensa istumaan sekae rupesi puhumaan
toisista asioista, ettae Kerttu unohtaisi surunsa.

--Mikaes se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihaen Kertun nimi oikeastaan
ole Fagerlund.

Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemaestae, hytkytti haentae vielae niin ettae
haen sai vaivoin aeaennetyksi:

--Tyr------

--Tyr--kuinka se olikaan, sanoi Hannes.

--Tyr--vaen----

--Niin oikein Tyrvaentaeinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on
sentaeaen toistaiseksi parempi. _Neiti_ Fagerlund.

Nyt rupesi Kerttua yhtae paljon naurattamaan kuin haentae oli itkettaenyt.
Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa,
taeytyi heidaen purskahtaa uuteen nauruun, niin ettae lopulta Hanneskin
pyyhki naurun taehden kyyneleitae silmistaeaen ja hieroi niskaansa.

Kunnes Kerttu aekkiae hyppaesi yloes haenen polveltaan, katsoi saeikaehtaeneenae
kelloon ja ehtimaettae edes hyvaestellae juoksi liinaa paeaehaensae sitoen ulos.

Haenen mentyaensae Hannes tuli jaelleen totiseksi, nousi kaevelemaeaen, pyyhki
otsaansa ikaeaenkuin tuskitellen, sitten pysaehtyi Kustaavan eteen ja sanoi
noeyraen hiljaisella aeaenellae:

--Kenen on taemae talo?

Kustaava vaehaen saepsaehti Hanneksen hil