oli
takaakin paein katsoen aivan tarpeettoman viehaettaevae).

Kohtalo tahtoi kuitenkin ettae sillae naisellakin oli asiaa kadun toiselle
puolelle, ja kun kapteeni oli vaehaen matkaa kulkenut, sivuutti
surupukuinen haenet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle.

Kerttu!

Kapteenin syoeksaehti sydaen kurkkuun ja haen aikoi huutaa Kertulle, mutta
ei toki huutanutkaan, vaan antoi haenen kulkea ohitsensa haentae
huomaamatta.

Miksi Kertulla oli surupuku? Ja vielae sellainen, joka puki haentae niin
erinomaisesti, ettae vastaantulijat kaeaentyivaet ympaerinsae! Surupuku ei
voinut olla kuin lapsen kuoleman jaelkeen jaeaenyt tapa. Mutta vaan siksi
ettae se puki!

Kapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi:

--Mikae sitae Kerttua oikein vaivaa?

Aeiti sanoi:

--Ei Kerttua mikaeaen vaivaa.

Kapteeni kysyi vielae:

--Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi?

Aeiti kielsi sanoen:

--Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat haenestae kovin
pitaevaet. Kerttu kaey joka pyhae kirkossakin.

--Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni,--se on pahinta kaikesta! Ja haen
huolestui suuresti.

Aeiti katsoi poikaansa pitkaeaen, sillae haen oli maininnut Kertun kirkossa
kaeymisestae Kerttua kehuakseen, niinkuin sitae sanomalla olisi luullut
jokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja
sanoi:

--Joko te olette taeaellae niin pitkaelle tulleet!

Ja aehki ja voihki ja sanoi:

--Aeiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan ylaekertaan. Minae
menen heti naimisiin Kertun kanssa,--vielae taellae viikolla.

Aeiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut haenen
aikeestaan mennae naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla
nauramatta sitae nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat
suorittavansa.

--Meneehaen kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen
tyytyvaeisenae.

Johon kapteeni vastasi:

--Mitaeaen kuulutuksia ei taessae tarvita eikae pappia liioin. Me menemme
naimisiin kuuluttamatta ja vihkimaettae.

Naemae sanat kuultuansa Kustaava jaei seisomaan suu auki paikoilleen,
voimatta pitkaeaen aikaan liikahtaa tai loeytaeae mitaeaen mihin tarttua
epaetietoisuudesta ja noloudesta paeaestaekseen. Sillae jos Kustaava olisi
naehnyt edessaeaen kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti
yloesalasin kaeaennetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei haen olisi
ollenkaan enemmaen haemmaestynyt kuin nyt naeitae Hanneksen sanoja.

Taemaen suuren sanojensa va