Puoliyoen aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin haen naeki Hinkin
seisovan yksinaensae leuka ja kaedet portaiden kaidepuita vasten
nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriae katsomaan.

--Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.--Onko sinulla tulta?

Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi taeristaemaellae
kapteenin kuulla, ettae siinae oli tikkuja.

Heidaen mennessaensae kalliolle paein kapteeni sanoi:

--Mistae Hinkki tulee?

Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin laehtoeae
Viaporiin.

Kapteeni huokasi raskaasti sanoen:

--Ei heistae yksikaeaen osaa tykkiae virittaeae.

Haen vei Hinkin kilometrin paeaessae olevalle korkealle kalliolle, jossa oli
olkiin kaeaeritty suunnaton pystyriuku.

Siellae sanoi kapteeni vahtimiehille:

--Saatte mennae, nyt ei taeaellae vahtia enaeae tarvita.

Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?

Hinkki vastasi: On.

Vahtimiesten mentyae kapteeni kaeaentyi paein kaupunkia, joka tuhansine
tuikkivine valoineen lepaesi kirkkaan taehtitaivaan alla. Hinkki katseli
haentae, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se
nostaa molemmat kaetensae paeaelaelle ja kaey tukkaansa. Katsoo kauan yloes
taehtiselle taivaalle. Ja Hinkistae alkaa naeyttaeae, ettae se on kuin
jaettilaeinen, ja ettae jos sillae vaan olisi kirves kaedessae, niin se
halkaisisi taivaankin kahtia, ja taehdet tippuisivat kilisten alas...

--Sanoitko sinulla olevan tulta?--kysyy kapteeni aekkiae.

Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan
vaipuen huutaa:

--Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!

Sen ymmaersi Hinkki hyvin, sillae haen oli naehnyt kapteenin olevan jostakin
asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikaeaen
niinkuin viina auta.

Senvuoksi ei kestaenyt kauan ennenkuin kapteeni naeki Hinkin laskeutuvan
alemmas ja alemmas kalliopolkua myoeten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.

Itse meni kapteeni voivotellen pitkaekseen kalliolle.

Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.

Haen oli ryoemivinaeaen jollakin hienolla huonematolla... Vasili seisoo
haenen edessaeaen, kaettaensae nojaten mahonkisen kirjotuspoeydaen kulmaukseen,
ja puhuu kapteenille vieraan kylmaellae aeaenellae, mutta tutusti raepytellen
raskaita, pitkaeripsisiae silmaeluomiansa:

--Emmekoe sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekoe uskoneet sinun kaesiisi
vapauden pyhaeae asiaa, ja sinae _petaet_ meidaet taemaen kaup